Pallontallaajat.net
Valikko

Tanssia tuhannen auringon kanssa, Усть-Цильма näytti kauneutensa!

Kuva: internet

Отрывки из дневника путешественника- Katkelmia matkaajan päiväkirjasta.

 

Matkamuistojen tekijät opastivat mua perinteisessä koristelussa. Olivat haltioissaan kuinka taitava olin! Olin tietenkin ihan mielissään, kunnes kuulin, että yleensä osallistujat ovat lapsia 🙂 Erotatko mun tekeleen?

 

Elämän pienet asiat ja itsestäänselvyydet!

Pienet asiat ja itsestäänselvyydet! Ne tekkee iloiseksi ja aina kun ne ei oo hyvin, koko elämä on huonosti! Huomasin sen taas kerran tällä viikolla. Toki oon huomannut monesti muulloinkin, esimerkkinä juomavesi. Se tuntuu Suomessa niin itsestään selvältä, mutta täällä se ei ole. Tai keskustelukaveri. Tai suomenkieliset uutiset. Tai viileä merituuli. Tai hyvin toimiva vatsa. Tai terveys. Ja vatsatautia oon pelänny ku ruttoa koko reissun.

Olin siis monta viikkoa oottanu, että pääsisin reissuun pohjoiseen ja tämän viikon tiistaina se oli toteutumassa. No paria tuntia ennen lähtöä, alkoi vatsassa hirveä vellominen. Olin täpötäyvessä linja-autossa, kaatosatteessa menossa kohti hotellia ja mietin että mitenhän sinne asti selviän, kun olo alko olla hieman epämiellyttävä. No linja-autossa huomasin, että vieressä olevalla pojalla olo on vielä epämiellyttävämpi. Onneksi arvasin oksennuksen olevan hänellä tulossa ja häivyin liukkaasti kauan odottamaltani istumapaikalta. Niinhän sieltä sitten oksennuksen äänet kuuluivat ja hirveä lemu koko autossa. Oli pakko jäädä pois seuraavalla pysäkillä, keskellä ei mitään. Siinä sitten oottelin jonkin aikaa seuraavaa bussia, ja omakin olo alkoi olla niin huono, että tajusin, etten pysty pidättelemään hotellille asti. Eipä siinä auttanut muu, kuin puikkia Suomalaiseen metsäläistapaan pusikkoon ja panostaa suoli tyhjäksi. Venäjäksi ripuli on nimittäin ”понос” eli panos, jotenkin kuvaava. Yyh. Onneksi seuraava bussi tuli sitten ja pääsin hotellille. Siinä pari tuntia sitten vierähti ravatessa sängyn ja vessan väliä. Ja olin murheen murtama, että jos en pääsekään reissuun. Sinnittelin kuitenkin, enkä lähettänyt viestiä sairastumisestani. Matkan johtajalta tuli viesti, että lähtö siirtyy puolella tunnilla. Se oli mun onni, sillä vatsani rauhoittui juuri silloin. Tärisevänä ja maha kurnien menin ulos oottamaan kyytiä. Ja mää olin niin onnellinen, että maha ei enää ollut kipeä.

Niin sitä sitten lähettiin matkaan. Kello oli puoli kymmenen illalla ja tiesin, että matkaa on kymmenen tuntia, kuoppaisia teitä halki asumattomien seutujen. Minibussi oli täynnä ummikkovenäläisiä. Onneksi matkan johtaja osas muutaman sanan englantia. Hän sanoi minulle sekalaisella venäjällä ja englannilla, että piti minua uskomattoman rohkeana, kun lähdin tälle reissulle. Mietin siinä, tunnustellen huolissani suolistoni lurinoita, että voi kunpa tietäisit kuinka rohkea, ellen jopa hullunrohkea!

Onneksi matka meni hyvin. Tai no olihan se aika kärsimystä yrittää ahtaassa bussissa nuokkua, tie oli niin järkyttävän kuoppainen, että heiluimme kuin heinämiehet pellolla koko matkan. Aamu sarasti joskus kahden maissa yöllä, ja ihailin puolinukuksissa uskomattoman kauniita maisemia ja ohi vilistäviä pikkukyliä. Perillä meitä ootti hieno hotelli. Kirjauduttiin sisään ja nukahettiin välittömästi. Onneksi saatiin kolmen tunnin aamu-unet siinä nukuttua.

Усть-Цильма

Kylä sijaitsee Pechora-joen rannalla, n. 700 km Syktyvkarista pohjoiseen. Ust-Tsilma on yksi Pohjois-Euroopan vanhimmista kylistä ja perustettu vuonna 1542. Kylä olikin aivan valloittava, ihanat vanhat pihapiirit olivat säilyneet, vain siellä täällä hieman pilasi maisemaa kookkaat betonirakennukset, kuten koulu ja kylätalo. Mutta pääsääntöisesti talot olivat hirsisiä kahden perheen taloja, omintakeisia ratkaisuiltaan ja kaikki neliöt hyötykäytössä, kujat olivat hiekkaisia ja joka talon pihalla kasvimaa. Lehmät laidunsivat vapaasti ja hevoset kuljeskelivat rantaniityillä. Joki oli valtavan kokoinen, näytti ihan järveltä ja vastarantaa ei meinannut näkyä. Nyt oli pahimmat tulvat jo laskeneet ja hiekkarannat näkyvissä. Siellä ymmärsin täysin, miksi Venäjällä ollaan niin tarkkoja rantojen suojelusta hakkuissa. Jos rannat hakataan, ne huuhtoutuvat välittömästi seuraavassa tulvassa pois. Maa on hiekkaista ja liikkuvaa, joten muu ei sitä paikallaan pidä, kuin kasvillisuus. Oli hienoa nähdä sellaiset maisemat, niin kauas kuin pystyi näkemään, oli vain tasaista maastoa. Kylän kohdalla oli kuitenkin korkeahko mäki, siihen kylä oli aikoinaan asettunut.

 

Paikallinen pyörätie

 

Illalla mentiin rantahietikolle juhlimaan juhannusta. Ranta oli täynnä perhekuntia, nuotiot loimus, hanurit säesti raikuvia lauluja, lapset juoksi ja ihmiset oli iloisia. Alettiin porista yhden perheen kanssa ja niin sitä kohta istuttiin pöydän ääressä ja emäntä latoi kaikki maailman evväät nokan eteen. Siinä vierähti tunti, jos toinenkin. Isäntä venytteli hanuria ja emännät laulo upeilla äänillään. En tunnistanu lauluja, vaikka ne tutuilta kuulostikin. Ehotin sitten Uralin pihlajaa ja hetihän siihen sävel löytyi ja laulettiin sitä suloisesti suomeksi ja venäjäksi sekaisin, ei se kyllä kovin kaunista ollut 😊.

 

Hepat oli uteliaita. Taustalla tasainen maisema.

 

Kohta kuultiin kilpailujen alkaneen. Mentiin tietysti Viktoria -oppaan kanssa katsomaan. Viktoria on syntyperältään komilainen ja puhuu komin kieltä. Jotenki meillä synkkas alusta asti, ja juttua riitti vaikka kielimuuria olikin. Meistä oli tullut jo ystäviä, liekkö syynä se, että mehän ollaan melkein kuin serkuksia, sillä molemmat kuulumme samaan suomalais-ugrilaiseen kansaan.  Siinä porinoitten lomassa aina muistettiin vertailla suomen ja komin sanoja toisiinsa. Oli kyllä hauskaa kuulla kuinka paljon yhtäläisyyksia on! Niin siellä kilpailuissa oli perinteisiä voimannäyttökisoja; kädenvääntöä, puiden pilkkomista, sahaamista ym. Tietystihän mää oon niin pölijä, että sannoin Viktorialle, että mennäänpä koittaan.   Niihä sitä sitte mentiin ja korvia huumaavat huuto- ja vihellyskannustukset saatiin, kun kuulivat että Suomesta asti oon tullu. Ja toiseksi tultiin ja saatiin hienot pipot! Siinäpä se ilta jatkui aamuyöhön asti ja mullahan on perinteenä mennä aina uimaan ennen nukkumaan menoa, ja niin tein nytkin. Ja sain kuin sainkin kaveriksi sinne muutaman yhtä rohkean komilaisen/ust-silmulaisen/venäläisen.

 

Hanuri raikui ja laulu kaikui. Kulkueessa todella kuulin naisten, syvältä sisältä kumpuavan, soinnukkaan ja mahtavan äänen, vaikka tässä tilanteessa hieman esimakua jo sain! Päässä palkintopipo. Se tulikin tarpeen, sillä ilma viileni äkkiä joen varressa.

 

Усть-Цилемская горка

Ust-Tsilma on kuuluisa “Ust-Tsilem-kukkulat” -juhlasta, jota juhlitaan vuosittain Petrovin päivänä eli se on eräänlainen juhannus. Juuret ovat kuitenkin pakanallisessa menneisyydessä ja alkuperäinen juhla järjestettiin auringon kunniaksi. Juhlapäivänä pukeudutaan upeisiin, auringon kanssa kilpaa loistaviin kansallispukuihin ja lauletaan perinteisiä lauluja ja tanssitaan kansantansseja.

Seuraavat kuvat oli pakko lainata uutisista internetistä, kun ne on niin komeita, ja mulla loppu tallennustila just tuossa vaiheessa.

Perinteet siirtyvät perheessä. Lähde: internet

Ihailtavasti nuorta väkeäkin oli. Lähde: internet


Kulkue lähdössä. Lähde: internet

 

Illalla tutustumamme perheen äiti kutsui meidät harjoittelemaan tansseja illan tanhuja varten. Tanssit olivatkin aika tyypillisiä tanhuja ja nautin täydestä sydämestä saadessani pomppia haitarin tahtiin. Hauskin tapaus oli, kun opettaja nappasi mut näyttämään esimerkkiä kanssaan ja hirviänä posmitti jotakin. En tajunnut hölkkäsen pölläystä. Hän kysyi minulta jotain ja katsoi kuin vajaaälyistä, kun en vastannut mitään. Oli ihan hiljaista ja kaikki viiskymmentä ihimistä tuijotti meitä. Vastasin sitten ihan reippaalla oulun murteella, että emmää kyllä nyt ymmärtäny yhtään mittään! Ja sitten perrään venäjäksi. Kaikki purskahti nauruun ja siinä vaiheessa ei enää kellään ollu epäselvää, että kuka oli kaupungin kuuluisuus tänä vuonna.

Eihän se auttanu ku suostua illan tanhuihin, ne suorastaan pakotti mut. Mua pyörittettiin paikasta toiseen ja otettiin mittaa pukua varten ja ne hulluna taas jottain posmitti. Ymmärsin sen verran, että naiseksi ne mut määritteli, ei ennää neitokaiseksi. Ja sitte ne nauro päälle ja kurttas hammeen tuhannelle rynkylle mun tissien alle ja mulla oli semmone olo, ku viimeksi yli kymmene vuotta sitte viimesillään raskaana. Ne sanoki, että kangasta pittää olla tarpeeksi, jotta mahollinen vauvamaha mahtuu. Mää sannoin, että mullahan on jo kokemusta neljän lapsen verran, niin ne oli aivan ihimeissään. En enää yllättynyt siitä suhtautumisesta, sillä täällähän ei kellään oo neljää lasta. Joku sanoki jossain joskus, että pitäis patsas pystyttää mun kunniaksi.

 

Puku oli kyllä käsittämättömän komia!!

 

Ja niihä sitä sitte tanhuttiin. Yhteensä ehkä 6 tuntia. Hellettä 30 astetta ja saman verran kiloissa kangasta päällä. Ei ne ollu kuulemma muut tanssinu koko aikaa, aina vaan pari tanssia ja sitte lepoa. En kai mää tienny että levätäkki voi, vaan tanssin menemään koko illan. Olivat tulleet yksissä tuumin siihen tulokseen, että on nuo Suomalaiset aika sisukasta väkiä.

 

До свидания! Kuullaan taas!

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus