Pallontallaajat.net
Valikko
Kuukausikohtaiset arkistot

heinäkuu 2018

“Pienten idolien vuori” -Man-Pupu-njor

Отрывки из дневника путешественника- Katkelmia matkaajan päiväkirjasta.

 

 

En oo oikein vieläkään toipunu viikonlopun reissusta. Mun on pitäny pyöritellä pään sisällä ajatuksia, kun maailman ihmeellisyys ja luonnon kauneus saa mut aina hiljaiseksi. Jos mää nään jotaki älyttömän hienoa, en voi muuta kuin huokailla ihastuksesta ja yrittää tallettaa kaikki näkymät niin syvälle verkkokalvolle, ettei ne haihdu ikinä pois. Mikään valokuva tai video ei tuo esiin sitä uskomatonta avaruutta, suuruutta, mahtavuutta, huikaisevuutta, hämmästyttävyyttä ja upeutta, mitä luonnossa kokee. Sanoinkaan ei voi kuvailla tuntemusta mikä tulee, kun kokee oman pienuutensa luonnonihmeiden edessä.

Yleensä en kaipaa mitään ihmisten mittapuulla mitattavaa suuruutta, vaan koen samanlaista kunnioitusta ja mykistystä lähiluonnossakin. Luonnon suuruus ja ihmisen pienuus, on tullut monesti esiin työssäkin esim. yhtäkkiä nousseiden raivoavien, puita kaatavien ukkosmyrskyjen, suurten ja arvaamattomien eläinten, uskomattomien syysvärien tai vain pienen kauniin kukan muodossa. Mutta täytyy sanoa, että viikonlopun kokemus oli kyllä ehdottomasti yksi parhaimmista. Ja oon muistellu sitä nyt monta päivää ja ollu ikionnellinen, että sain mahollisuuden käydä siellä.

Мань-Пупу-нёр

Man-pupu-ner on yksi Venäjän seitsemästä ihmeestä. Ja se myös on Mansien pyhä paikka. Enkä ihmettele yhtään, kyllä määkin tunsin sen paikan pyhyyden. Seitsemän kerrostalon kokoista kivijärkälettä seisoo keskellä pyöreäksi kuluneita Ural-vuoriston huippuja. Ne töröttää rinteen päällä jonossa, katsoen kaukaisuuteen, kuin jättiläismäiset ihmiset. Jähmettyneenä kesken toimiensa, ikiaikaiseen asentoon. Voi vaan ihmetellä, että miten nuo järkälemäiset kivipaadet on voinu säilyä kaikki nää vuosikaudet kellahtamatta kumoon tai hajoamatta tuhansiksi kivenlohkareiksi. Näkymä on mielettömän hieno ja vaikuttava, missään muualla siinä ympäristössä ei näy semmosia paaseja, vaan ympäristö on tasaiseksi kulunut kumpuileva vuoristomaisema.

Olin tänne tullessa tyypilliseen tapaani tutkinu etukätteen kaikki maholliset paikat mihin mennä, ja Man-Pupu-Njor oli sellainen. Onneksi pääsin mukaan suomalais-ugrilaisen etnoparkin järjestämälle matkalle, sillä tuolla alueella ollaan nykyään tarkkoja kulkemisen suhteen ja turistiporukat on erittäin rajattuja. Paikalle pääsee helikopterilla tai vain pari ryhmää vuosittain vaeltamalla kävellen n. viikon mittaisen matkan. Itse vuorella sai liikkua vain kivetyllä polulla ja heti jos jalka pikkuisen lipsahti polusta sivuun, kailotti opas kovaäänisesti muistutuksen polulla pysymisestä. Paikalle ei saanu jättää mittään jätteitä, kaikki piti viedä pois mitä toi tullessaan. Oispa Suomessakin ja muuallakin näin hyvät säännöt luontokohteilla, tai no onhan ne säännöt tottuneilla eränkävijöillä jo selkärangassa, mutta lisääntyvä luontoturismi aiheuttaa kyllä pahoja kulumis- ja roskaamisongelmia arvokkaille luontokohteille ympäri maailmaa.

Käytännössä paikalla käy vain turisteja, sillä matkan hinta on suurimmalle osalle venäläisistä liian kallis. No tällä reissulla mää olin ainut ulkomaalainen ja kielikylpy olikin taas mitä parhain. Mukana olleet ukkelit totesivatkin mulle alkujähmeyden jälkeen, pienissä konjakkipäissään tietysti, sillä 10h matkalla Syktyvkarista Troitsko-Petšorskiin ne ehti hieman päihtyä, että “säähän oot ihan ku venäläiset”. Otin sen kohteliasuutena.

Oikeestaan mää en nyt jaarittele enempää. Kuvat kertokoot sen mitä pystyvät kertomaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nähdään ja kuullaan taas! До свидания!

ps. Samalla reissullahan näin sen mahtavan hirvifarmin. Ehkä seuraavaksi kirjoitan siitä.

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube

Tanssia tuhannen auringon kanssa, Усть-Цильма näytti kauneutensa!

Kuva: internet

Отрывки из дневника путешественника- Katkelmia matkaajan päiväkirjasta.

 

Matkamuistojen tekijät opastivat mua perinteisessä koristelussa. Olivat haltioissaan kuinka taitava olin! Olin tietenkin ihan mielissään, kunnes kuulin, että yleensä osallistujat ovat lapsia 🙂 Erotatko mun tekeleen?

 

Elämän pienet asiat ja itsestäänselvyydet!

Pienet asiat ja itsestäänselvyydet! Ne tekkee iloiseksi ja aina kun ne ei oo hyvin, koko elämä on huonosti! Huomasin sen taas kerran tällä viikolla. Toki oon huomannut monesti muulloinkin, esimerkkinä juomavesi. Se tuntuu Suomessa niin itsestään selvältä, mutta täällä se ei ole. Tai keskustelukaveri. Tai suomenkieliset uutiset. Tai viileä merituuli. Tai hyvin toimiva vatsa. Tai terveys. Ja vatsatautia oon pelänny ku ruttoa koko reissun.

Olin siis monta viikkoa oottanu, että pääsisin reissuun pohjoiseen ja tämän viikon tiistaina se oli toteutumassa. No paria tuntia ennen lähtöä, alkoi vatsassa hirveä vellominen. Olin täpötäyvessä linja-autossa, kaatosatteessa menossa kohti hotellia ja mietin että mitenhän sinne asti selviän, kun olo alko olla hieman epämiellyttävä. No linja-autossa huomasin, että vieressä olevalla pojalla olo on vielä epämiellyttävämpi. Onneksi arvasin oksennuksen olevan hänellä tulossa ja häivyin liukkaasti kauan odottamaltani istumapaikalta. Niinhän sieltä sitten oksennuksen äänet kuuluivat ja hirveä lemu koko autossa. Oli pakko jäädä pois seuraavalla pysäkillä, keskellä ei mitään. Siinä sitten oottelin jonkin aikaa seuraavaa bussia, ja omakin olo alkoi olla niin huono, että tajusin, etten pysty pidättelemään hotellille asti. Eipä siinä auttanut muu, kuin puikkia Suomalaiseen metsäläistapaan pusikkoon ja panostaa suoli tyhjäksi. Venäjäksi ripuli on nimittäin ”понос” eli panos, jotenkin kuvaava. Yyh. Onneksi seuraava bussi tuli sitten ja pääsin hotellille. Siinä pari tuntia sitten vierähti ravatessa sängyn ja vessan väliä. Ja olin murheen murtama, että jos en pääsekään reissuun. Sinnittelin kuitenkin, enkä lähettänyt viestiä sairastumisestani. Matkan johtajalta tuli viesti, että lähtö siirtyy puolella tunnilla. Se oli mun onni, sillä vatsani rauhoittui juuri silloin. Tärisevänä ja maha kurnien menin ulos oottamaan kyytiä. Ja mää olin niin onnellinen, että maha ei enää ollut kipeä.

Niin sitä sitten lähettiin matkaan. Kello oli puoli kymmenen illalla ja tiesin, että matkaa on kymmenen tuntia, kuoppaisia teitä halki asumattomien seutujen. Minibussi oli täynnä ummikkovenäläisiä. Onneksi matkan johtaja osas muutaman sanan englantia. Hän sanoi minulle sekalaisella venäjällä ja englannilla, että piti minua uskomattoman rohkeana, kun lähdin tälle reissulle. Mietin siinä, tunnustellen huolissani suolistoni lurinoita, että voi kunpa tietäisit kuinka rohkea, ellen jopa hullunrohkea!

Onneksi matka meni hyvin. Tai no olihan se aika kärsimystä yrittää ahtaassa bussissa nuokkua, tie oli niin järkyttävän kuoppainen, että heiluimme kuin heinämiehet pellolla koko matkan. Aamu sarasti joskus kahden maissa yöllä, ja ihailin puolinukuksissa uskomattoman kauniita maisemia ja ohi vilistäviä pikkukyliä. Perillä meitä ootti hieno hotelli. Kirjauduttiin sisään ja nukahettiin välittömästi. Onneksi saatiin kolmen tunnin aamu-unet siinä nukuttua.

Усть-Цильма

Kylä sijaitsee Pechora-joen rannalla, n. 700 km Syktyvkarista pohjoiseen. Ust-Tsilma on yksi Pohjois-Euroopan vanhimmista kylistä ja perustettu vuonna 1542. Kylä olikin aivan valloittava, ihanat vanhat pihapiirit olivat säilyneet, vain siellä täällä hieman pilasi maisemaa kookkaat betonirakennukset, kuten koulu ja kylätalo. Mutta pääsääntöisesti talot olivat hirsisiä kahden perheen taloja, omintakeisia ratkaisuiltaan ja kaikki neliöt hyötykäytössä, kujat olivat hiekkaisia ja joka talon pihalla kasvimaa. Lehmät laidunsivat vapaasti ja hevoset kuljeskelivat rantaniityillä. Joki oli valtavan kokoinen, näytti ihan järveltä ja vastarantaa ei meinannut näkyä. Nyt oli pahimmat tulvat jo laskeneet ja hiekkarannat näkyvissä. Siellä ymmärsin täysin, miksi Venäjällä ollaan niin tarkkoja rantojen suojelusta hakkuissa. Jos rannat hakataan, ne huuhtoutuvat välittömästi seuraavassa tulvassa pois. Maa on hiekkaista ja liikkuvaa, joten muu ei sitä paikallaan pidä, kuin kasvillisuus. Oli hienoa nähdä sellaiset maisemat, niin kauas kuin pystyi näkemään, oli vain tasaista maastoa. Kylän kohdalla oli kuitenkin korkeahko mäki, siihen kylä oli aikoinaan asettunut.

 

Paikallinen pyörätie

 

Illalla mentiin rantahietikolle juhlimaan juhannusta. Ranta oli täynnä perhekuntia, nuotiot loimus, hanurit säesti raikuvia lauluja, lapset juoksi ja ihmiset oli iloisia. Alettiin porista yhden perheen kanssa ja niin sitä kohta istuttiin pöydän ääressä ja emäntä latoi kaikki maailman evväät nokan eteen. Siinä vierähti tunti, jos toinenkin. Isäntä venytteli hanuria ja emännät laulo upeilla äänillään. En tunnistanu lauluja, vaikka ne tutuilta kuulostikin. Ehotin sitten Uralin pihlajaa ja hetihän siihen sävel löytyi ja laulettiin sitä suloisesti suomeksi ja venäjäksi sekaisin, ei se kyllä kovin kaunista ollut 😊.

 

Hepat oli uteliaita. Taustalla tasainen maisema.

 

Kohta kuultiin kilpailujen alkaneen. Mentiin tietysti Viktoria -oppaan kanssa katsomaan. Viktoria on syntyperältään komilainen ja puhuu komin kieltä. Jotenki meillä synkkas alusta asti, ja juttua riitti vaikka kielimuuria olikin. Meistä oli tullut jo ystäviä, liekkö syynä se, että mehän ollaan melkein kuin serkuksia, sillä molemmat kuulumme samaan suomalais-ugrilaiseen kansaan.  Siinä porinoitten lomassa aina muistettiin vertailla suomen ja komin sanoja toisiinsa. Oli kyllä hauskaa kuulla kuinka paljon yhtäläisyyksia on! Niin siellä kilpailuissa oli perinteisiä voimannäyttökisoja; kädenvääntöä, puiden pilkkomista, sahaamista ym. Tietystihän mää oon niin pölijä, että sannoin Viktorialle, että mennäänpä koittaan.   Niihä sitä sitte mentiin ja korvia huumaavat huuto- ja vihellyskannustukset saatiin, kun kuulivat että Suomesta asti oon tullu. Ja toiseksi tultiin ja saatiin hienot pipot! Siinäpä se ilta jatkui aamuyöhön asti ja mullahan on perinteenä mennä aina uimaan ennen nukkumaan menoa, ja niin tein nytkin. Ja sain kuin sainkin kaveriksi sinne muutaman yhtä rohkean komilaisen/ust-silmulaisen/venäläisen.

 

Hanuri raikui ja laulu kaikui. Kulkueessa todella kuulin naisten, syvältä sisältä kumpuavan, soinnukkaan ja mahtavan äänen, vaikka tässä tilanteessa hieman esimakua jo sain! Päässä palkintopipo. Se tulikin tarpeen, sillä ilma viileni äkkiä joen varressa.

 

Усть-Цилемская горка

Ust-Tsilma on kuuluisa “Ust-Tsilem-kukkulat” -juhlasta, jota juhlitaan vuosittain Petrovin päivänä eli se on eräänlainen juhannus. Juuret ovat kuitenkin pakanallisessa menneisyydessä ja alkuperäinen juhla järjestettiin auringon kunniaksi. Juhlapäivänä pukeudutaan upeisiin, auringon kanssa kilpaa loistaviin kansallispukuihin ja lauletaan perinteisiä lauluja ja tanssitaan kansantansseja.

Seuraavat kuvat oli pakko lainata uutisista internetistä, kun ne on niin komeita, ja mulla loppu tallennustila just tuossa vaiheessa.

Perinteet siirtyvät perheessä. Lähde: internet

Ihailtavasti nuorta väkeäkin oli. Lähde: internet


Kulkue lähdössä. Lähde: internet

 

Illalla tutustumamme perheen äiti kutsui meidät harjoittelemaan tansseja illan tanhuja varten. Tanssit olivatkin aika tyypillisiä tanhuja ja nautin täydestä sydämestä saadessani pomppia haitarin tahtiin. Hauskin tapaus oli, kun opettaja nappasi mut näyttämään esimerkkiä kanssaan ja hirviänä posmitti jotakin. En tajunnut hölkkäsen pölläystä. Hän kysyi minulta jotain ja katsoi kuin vajaaälyistä, kun en vastannut mitään. Oli ihan hiljaista ja kaikki viiskymmentä ihimistä tuijotti meitä. Vastasin sitten ihan reippaalla oulun murteella, että emmää kyllä nyt ymmärtäny yhtään mittään! Ja sitten perrään venäjäksi. Kaikki purskahti nauruun ja siinä vaiheessa ei enää kellään ollu epäselvää, että kuka oli kaupungin kuuluisuus tänä vuonna.

Eihän se auttanu ku suostua illan tanhuihin, ne suorastaan pakotti mut. Mua pyörittettiin paikasta toiseen ja otettiin mittaa pukua varten ja ne hulluna taas jottain posmitti. Ymmärsin sen verran, että naiseksi ne mut määritteli, ei ennää neitokaiseksi. Ja sitte ne nauro päälle ja kurttas hammeen tuhannelle rynkylle mun tissien alle ja mulla oli semmone olo, ku viimeksi yli kymmene vuotta sitte viimesillään raskaana. Ne sanoki, että kangasta pittää olla tarpeeksi, jotta mahollinen vauvamaha mahtuu. Mää sannoin, että mullahan on jo kokemusta neljän lapsen verran, niin ne oli aivan ihimeissään. En enää yllättynyt siitä suhtautumisesta, sillä täällähän ei kellään oo neljää lasta. Joku sanoki jossain joskus, että pitäis patsas pystyttää mun kunniaksi.

 

Puku oli kyllä käsittämättömän komia!!

 

Ja niihä sitä sitte tanhuttiin. Yhteensä ehkä 6 tuntia. Hellettä 30 astetta ja saman verran kiloissa kangasta päällä. Ei ne ollu kuulemma muut tanssinu koko aikaa, aina vaan pari tanssia ja sitte lepoa. En kai mää tienny että levätäkki voi, vaan tanssin menemään koko illan. Olivat tulleet yksissä tuumin siihen tulokseen, että on nuo Suomalaiset aika sisukasta väkiä.

 

До свидания! Kuullaan taas!

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube

“Ei sitä läheltä nää -Koti-ikävää!”

Отрывки из дневника путешественника- Katkelmia matkaajan päiväkirjasta.

 

 

En tiiä, alkaako yksinäisyys ja ikävä painaa, vai vaikuttaako pitkään jatkuneen hirvittävän helteen jälkeen tulossa oleva matalapaine mielialaani. Tällä viikolla oon saanu itteni usiamman kerran kiinni ajattelemasta, että onko tässä mitään järkeä. Tässä koko opiskelutouhussa saatikka tänne tulossa. Tykkään kyllä olla yksin ja oon aina ollut vähän sellainen yksinäinen sielu, mutta silti rakastan lärpättää kavereitten kans ja järjestää illanistujaisia ja varsinkin osallistua niihin. Täälä on hyvin harvoja ihmisiä kenen kans voi lärpättää, niin välillä tullee semmonen hieman hullu olo, kun lenkillä käydessä saatan puhua yksinään! Täällä kaikki korostuu, kun katon kavereitten kuvia kaikilta mahollisilta festareilta, niin iskee semmonen järetön kateus, että määki haluaisin olla tuolla! Vaikka ehämmää menis välttämättä sinne, vaikka olisin Suomessaki!

Toinen asia mistä unelmoin, on pitsa. Ohuella pohjalla, ja kaikilla mahollisilla mausteilla ja ehkä vielä majoneesia päälle. Ja ehkä makkaraperunat 😊. Oijjoij ku tullee vesi kielelle! Täälä on tosi hyvät ruuat, varsinki hintaan nähen. Tännäänki söin 2 eurolla keittoa, kanaa ja perunamuussia ja salaattia. Mutta ne maistuu kaikki vähä samalle, kun aikansa syö. Ja mulla itellä ei oo pikkukeittiössäni uunia, niin kaipaan uunissa valmistettuja ruokia.


Mihin ikinä meen Se tarttuu takinliepeeseen
En pysty pakenemaan
Melankoliaa

Mitä ikinä teen
Se astuu sisään huoneeseen
Ja soittaa kitaralla
Pientä bossanovaa

Pikajuna yössä kiitää halki tropiikin
Unen läpi kuulen äänet oudon musiikin
Väsynyttä päätä vieraat kuvat kuljettaa

On kauas taakse jäänyt kotimaa
Menen minne vaan
Se minut aina kiinni saa
Ei sitä läheltä nää
Koti-ikävää

-Aki Sirkessalo


No mutta älkää kuitenkaan luulko, että mää oon tyytymätön täällä! Voisinhan mää kirjottaa pelkästään niistä kaikista kivoista asioista mitä oon täällä kokenu. Kaikista ihanista hellepäivistä, upeista ja ystävällisistä ihmisistä, kävelyretkistä, auringonlaskuista, kuutamosta…

Lenin valvoo edelleen lähes joka kylää ja kaupunkia

Kaupunki ylhäältä päin katsottuna. Kiva kahvila kaupungin korkeimmassa rakennuksessa!

Museo oli käymisen arvoinen paikka! Aivan mahtavasti talletettu alkuperäistä komilaista historiaa!

 

Perinteisen käsityön taidonnäyte. Vanhan komilaisen perimätiedon mukaan, maailma on syntynyt ankasta. Joten jos saat tuliaisiksi ankkaan liittyviä tuotteita, olet siunattu.

 

Vanha komilainen savusauna. tuoksui hyvälle.Metsästysmaja tehtiin talveksi kairaan. Se saattoi olla sadan kilometrin päässä kotoa, ja siellä vietettiin monta viikkoa aikaa.Käväisin Pariisissa 🙂 Vanha asuinalue Syktyvkarissa. Hienoja taloja, joskin kunnostuksen tarpeessa useammat. Ja väistyvät uusien talojen alta.

Joka talon pihalla on kasvimaa.

Kerrostalot lähenevät.

 

Tällä viikolla ehkä päällimmäinen ilon tunne on siitä, kun harjoittelu Mondilla loppuu ja reissu on melkeen puolivälissä 😊. Vaikka harjoittelu on välillä ollut todella tylsää ja erittäin raivostuttavaa kielimuurin vuoksi, niin on se kuitenkin antanutkin paljon. Välillä mulla oli semmonen tunne, että en oo ainakaan ammatillisesti kehittynyt yhtään, mutta on täällä nähnyt paljon erilaisia systeemejä ja oon lukenu ja ettiny tietoa Venäjän metsänhoidosta ja hakkuista ym. Se, että olin toivonut oppivani Venäjää lisää, ei oo ainakaan vielä totetutunut juurikaan. Täällä yllättävän moni puhuu englantia, tai ainakin yrittää sitä heti, kun huomaa etten minä ymmärrä jotakin. Oon siis saanu kyllä puhua ja yllätyn joka kerta, kuinka paljon ymmärränkään ja oikeastaan kaikki yllättyvät, että ymmärrän niin paljon. Mutta se oma puhuminen kaipaisi todella paljon enemmän harjoitusta.

 

Suomalaista tekoa. Olipa siinä ihmettelemistä.

Älyttömän mielenkiintoinen päivä. Venäjän WWF, muiden luonnonsuojeluorganisaatioiden ja metsäammattilaisten kohtaaminen.

Täällä maastokohteet on niin kaukana, että en enää ikinä valita mistään ajamisesta.

Tehdaskierros oli todella mielenkiintoista! Sain olla yksin ja suomen kielen taitoinen opas!!

 

 

Oon äärettömän kiitollinen Natalialle siitä, minkä määrän hän on tehnyt työtä tämän vierailuni suhteen. Ja hän kyselee koko ajan, miten menee. Ja pyytää mukaan erilaisiin tapahtumiin.

Tällä viikolla oli yliopistojen valmistujaistilaisuus. Heti huomasin eroavuuden Suomeen siinä, että Suomessa tilaisuudet ovat jotenkin vakavampia. Esitykset ovat hillittyjä ja taiteellisia, kuorolaulua tai pianonsoittoa. Tuolla juhlassa poppi soi korvia huumaavasti ja laulajat lauloivat taustamusiikin tahtiin. Esitykset olivat kyllä kivoja ja juhla juhlallinen ja oli mahtavaa kun mut oli kutsuttu sinne. Opettajien huoneessa saatiin kahvit ja konjakkitujaus!

Natalia järjesti minulle sitten kyydin kotiin eräiden nuorten opiskelijoiden kyydissä. Kyselin, olivatko he menossa illalla juhlimaan ja katsomaan konserttia, he eivät olleet varmoja. Ymmärsin, että Natalia oli pyytänyt näyttämään minulle paikkoja ja ottamaan minua mukaan tapahtumiin. Sanoin kyllä, että minun vuokseni ei heidän tarvitse mennä, mutta toki jos haluavat, niin voin lähteä mukaan.

Viestihän sitten tuli, että oletko valmiina, nyt mennään. Siinä autossa istuessani en voinut olla miettimättä tätä koko reissua ja sen järkevyyttä. Mitä ihmettä minä teen täällä? Istun autossa puolta nuorempien tyttöjen kanssa menossa jonnekin torille katsomaan jonkun nuoren tähden esiintymistä. Minun pitäisi olla kotona omien nuorteni kanssa!

Mutta täytyy kyllä sanoa, että nuoret olivat tosi ihania. Ja minusta oli mukava, kun sain oikeastaan ensimmäistä kertaa todella yrittää puhua Venäjää. Ja kaikki yrittivät ottaa minut mukaan keskusteluun. Sovittiin monta seuraavaa tapaamista, vihdoin joidenkin kanssa saa räpättää! Ja jopa konsertti oli kiva, ja oikeat soittajatkin taustalla! Täällä on kyllä juhlinta täysin erilaista kuin Suomessa. Missään ei näy anniskelualueita ja ihmiset näyttivät olevan konsertissa koko perheen voimin. Poliisit kiertelevät ja käveleskelevät joka paikassa ja ystävällisesti huomauttelevat, jos joku erehtyy esim polttamaan tupakkaa väärässä paikassa. Ja mää oon nähäny täälä vaan kivoja poliiseja!

Metsäinstituutti järjestäytyneenä. Parhaimmille opiskelijoille jaettiin stipendit koko kaupungin katsellessa!

Valmistuneet järjestäytymässä kulkueeseen ainejärjestöittäin.

 

Транспорт -Liikenne

Oon ihmeissäni seurannut tätä liikennekulttuuria. En oo kertaakaan nähäny, että auto EI pysähtyis ennen suojatietä. Siis ne pysähtyy, jo kun ne näkee, että joku ajatteleekaan menevänsä suojatielle. Aina! Lisäksi kaikki on tosi tarkkoja turvavöistä. Kuski ei liikahda ennen kuin kaikilla on turvavyöt. Kukaan ei aja päin punaisia ja kaikki antavat toisille tietä. Kyllä Suomessa olis oppimista tästä liikennekulttuurista. Autokantakin täällä on todella hyvä, sanoisinpa että täällä on hienommat ja paremmat autot kuin Suomessa. Isoja maastoautoja ja citymaastureita on lähes joka toinen auto. Se varmaan kyllä johtuu tiestön huonosta kunnosta, päätiethän on hyviä, mutta sivutiet surkeita. Ja kaupungin kadut kamalan koloisia, paikoin täällä ei voi ajaa suoraan omalla kaistalla, vaan jatkuvasti mutkitellen ja kierrellen kuoppia. Ja bensahan täällä on halpaa, vaikka nuoret valittelivatkin sen kalleutta, se maksaa n 50cnt/l.

 

 

Жара -Helle

Nyt vasta tajuan mitä on mantereinen ilmasto ja sen helteiset kesät. Kun tulin tänne, niin lämmintä oli kahdeksan astetta ja ihmiset kulki toppatakit päällä. Ja Nataliakin varoitteli, että kylmää on. Ajattelin masentuneena viettäväni kylmän ja helteettömän kesän. Otin siis pipot ja hanskat mukaan ja vain yhdet shortsit ja kaks hametta. No nyt viimeiset vajaat kolme viikkoa täälä on ollu ihan hirvee helle. Muutamana päivänä oli yli 40 astetta lämmintä ja muuten kolmessa kympissä. Hotellihuone on kuin sauna, eipä oo tarvinnu hotellin saunaa varata. Joka päivä on saanut pyykätä, kun vaatteita ei oo ylimääräisiä ja ne on hiestä märät koko päivän. Enkä kyllä jaksa uusiakaan ostella. Vaikka olisin halunnu olla enemmän metässä työhommissa, niin kyllä se yks päivä tälle viikolle riitti. Se tunne, kun oot metässä, aurinko porottaa täysillä ja painostavaa hellettä ei pääse mihinkään karkuun, ja kaikki maailman itikat, mäkärät, paarmat, ampiaiset, kärpäset ja punkit ympäröi sua sankkana pilvenä, on sanoin kuvaamaton. Siinä tilanteessa ei voi muuta, kun yrittää seisoa keskellä vaatteita, ettei hikiset vaatteet niin ahistais, ja olla liikkumatta ja ajattelematta niitä ötököitä. Mitä enemmän huidot, sitä kovempi hiki tulee ja sitä enemmän ne pörrää. Yks eteläafrikkalainen kollega sanoikin, että ei voi ymmärtää miksi ihmiset asuvat täällä kauheassa paikassa.

 

Löysin upouudet kierrätysastiat!!

Takapihan kauneutta

До свидания! Lähen syömään, keitin makkarapotut! Ja löysin ruisleipää! <3

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube